Koulutytöt Ch. 02

Seuraavana aamuna Henna marssi kouluun rauhoittuneena mutta entistä määrätietoisempana. Koulurakennus olisi auki iltakahdeksaan asti, ja hän oli varma, ettei poistuisi ennen sitä. Tänä iltana hän tutkisi vielä muutaman vuoden budjetit ja pöytäkirjat. Ja jos se ei riittäisi, hän kaivaisi huomenna lisää. Seuraavaan johtoryhmän kokoukseen olisi kuusi päivää ja hän oli päättänyt löytää siihen mennessä jotain uutta, jotain konkreettista.

"Huomenta Henna!" huikkasi ääni juuri, kun hän oli avaamassa koulun ovea. Tyttö heräsi ajatuksistaan ja käänsi päänsä. Hän näki Ollin, koulun talonmiehen. "Huomenta!" tyttö vastasi iloisesti, "Työn touhussa jo?" "No joo, vähän lumitöitä, ei mitään kummempaa. Kuule siitä eilisestä kokouksesta. Älä välitä Kuparisesta", Olli puhui ja muutti äänensä puoliksi kuiskaukseksi. "Se on vähän kiree äijä, mutta kyllä se työnsä osaa. Ihan hyvä rehtori, eiks niin?"

"No en oikein tiedä siitä", Henna sanoi ja hymyili takaisin. Olli oli kyllä komea, mutta ei hänellä oikein ollut älliä tai uskallusta näihin juttuihin. Hän kai halusi, että kaikki olisivat vain ystäviä. Mutta eivät Ollin puheet Hennaa haitanneet -- mies oli varmasti mukavin henkilökunnan edustaja, ja Hennaa aina hieman kutkutti jutella hänen kanssaan. No, 19-vuotias tyttö ja 34-vuotias mies -- se oli lähinnä viatonta ja hauskaa. "Vanha äijä, mutta onhan silläkin kai puolensa", hän sanoi silmät tuikkien, välittömästi katuen sanojaan. "No joo, täytyy mennä tunnille. Nähdään taas", hän huikkasi ja astui ovesta. "Moikka!" huusi Olli perään.

Ansa odotti jo Hennaa koulun aulassa. "Moi! Mulla on nyt ne julisteet!" "Hahahaa, aivan älyttömän hyvä!" Henna kikatti, kun Ansa rullasi A3-kokoisen julisteen auki. Julisteessa oli Henna itse kokovartalokuvassa, seisomassa klassisessa supersankariposeerauksessa, määrätietoisen näköisenä, jalat harallaan ja kädet puuskassa. Alla oli teksti "Mitäs tykkäät? Sano mielipiteesi tai luovu oikeuksistasi!" Kyse oli oppilaskunnan mielipidekyselystä, joka oli oikeastaan Ansan yksityisprojekti, mutta hän ei halunnut poseerata kuvissa. Lisäksi, Hennan supersuosio toisi kyselylle ehkä enemmän vastauksia.

"Eiks ookin? Mä tein tän itse photoshopilla. Ja toi sun kuva on tosi hyvä. Kiitos vielä, kun suostuit siihen", Ansa kikatti mukana ja halasi ystäväänsä. Hän ei olisi itse todellakaan pystynyt olemaan kuvissa julkisesti, ympäri koulun seiniä. Hän olisi kuollut häpeästä.

"No eihän se nyt ollu mitään", Henna sanoi nolona ja halasi takaisin. "Mitäs tytöt täällä halailee?" Henna ja Ansa irrottautuivat toisistaan ja näkivät aulassa suurikokoisen mieshahmon. Pertti Kunnas oli matematiikan opettaja ja hänkin johtoryhmän jäsen. Kunnas oli aika vanhakantainen opettaja, ja vaikkei hän aina ollut Hennan puolella johtoryhmän kysymyksissä, tyttö piti hänestä. Hän oli kohtuullisen ankara, eivätkä oppilaiden (tai naisten) oikeudet olleet hänellä ehkä ensimmäisenä mielessä, mutta hän oli erinomainen opettaja -- ja sitä jos jotain Henna osasi tässä koulussa arvostaa.

"Mitäs tässä tyttöjen kesken on halaillessa", Henna heitti takaisin ja virnisti 55-vuotiaalle opettajalleen. "Hahahahaa... No niinpä niin!" Kunnas piti Hennasta lähinnä siksi, että tyttö oli äärettömän terävä ja matematiikassa ehdottomasti koulun paras. Ja se ei ollut huono suoritus, sillä Kunnaksen ansiosta koulussa oli runsaasti matemaattisesti lahjakkaita oppilaita.

"Täytyy Henna sanoa siitä eilisestä johtoryhmän kokouksesta, että kyllä sinä vain olet aika pakkaus. Ja Ansa tietysti kanssa. Harmi, että tuommoisia oppilaita on niin vähän. Nykynuorisossa on niin hirveän vähän aktiivisuutta. Kun minä olin nuori, niin vastustettiin ihan kaikkea. Sinussa on Henna vähän samaa henkeä, hahahaa!" "No ehkäpä niin", Henna vastasi ja nauroi mukana.

* * * * *

Historia ei ollut Hennan lempiaineita. Aiheessa itsessään ei ollut mitään vikaa -- Henna tavallisesti menestyi reaaliaineissa ihan hyvin. Vika oli opetuksessa ja opettajassa. Hennan oli hyvin vaikea oppia mitään tunneilla, kaikki oli opeteltava kirjasta. Nevalainen oli epäselvä mumisija, opetuksessaan epäjohdonmukainen ja Hennan mielestä myös epäreilu. Hän oli aivan varma, että pojat saivat Nevalaiselta jotain lisäpisteitä. Ja hän itse -- opettaja vihasi häntä, eikä vähiten mustan listan takia. Henna oli aivan varma, että seiska syksyn lopputodistuksessa oli lähes yksinomaan mustan listan ansiota. Seiska! Hänellä ei koko lukioaikanaan ole ollut kuin muutama kasi todistuksessaan, mutta seiska!

Toisaalta Henna oli myös hyvin tunneherkkä tyttö, ja hänestä tuntui pahalta hiostaa Nevalaista. Mies oli vanhan koulukunnan opettaja, eikä hänellä välttämättä ollut keinoja tuottaa hyvää opetusta. Miten Henna pystyisi yhtä aikaa olla sekä painostava että myötätuntoinen Nevalaista kohtaan?

"Henna! Nukutko sinä?" Nevalainen huusi. "Mitä?" Henna heräsi ajatuksistaan ja punastui, kun näki, että koko luokka tuijotti häntä. "Nouse ylös, kun sinua puhutellaan!"

Henna ponnahti pystyyn ja suoristi tummanruskean vekkihameensa helman. "Anteeksi herra opettaja." Hän vihasi näitä Nevalaisen käytössääntöjä, mutta ei valittanut -- opettajalla oli siihen oikeus. Henna oli itse tarkastanut koulun säännöistä.

"Niin? Ja vastaus oli?" "Anteeksi herra opettaja, mikä oli kysymys?" Henna sopersi ja punastui entisestään.

"Niinpä niin. Kuunteletko sinä koskaan? Aurinkokuningas. Kerropa koko luokalle hänestä." "Khrm... Aurinkokuningas. Öö... Ranskan kuningas. Kuolemaansa saakka. 1600-luvulla. Ja... siinä se. Herra opettaja." Tyttö oli niin hämillään, ettei saanut itsestään enempää irti.

"Vai niin. Siinä se. Istu. Eli siis, minäpä kerron. Ludvig XIV, myös Aurinkokuninkaana tunnettu Ranskan hallitsija vuosina..."

Ja niin edespäin. Henna istui nolona pulpetissaan ja kirosi taas itsekseen Nevalaista. Hän kostaisi tällekin, tavalla tai toisella, jos eivät oppitunnit paranisi. "Älä välitä", Ansa virnuili Hennan edessä. "Nenäkarvahirviö!" Henna kikatti hiljaa ja oli heti paremmalla mielellä.

* * * * *

Myöhemmin Henna ja Ansa olivat jo unohtaneet ärsyttävän historianopettajansa. Kerran viikossa he kävivät koulun tanssiryhmän harjoituksissa, jotka olivat kätevästi viimeisen tunnin jälkeen. He viettivät eittämättä paljon aikaa yhdessä, mikä toisaalta auttoi myös molempien töitä oppilaskunnassa. Tämän vuoksi he olivat kasvaneet yhteen, eikä muiden oppilaiden ollut helppo päästä mukaan päätöksenteon ytimeen.

"Dum du dum dum... dum du dum dum..." rumpu löi taustalla, kun Ansa pyöritti lantiotaan. Vatsatanssi oli hänen ehdoton suosikkinsa. Hän oli erittäin arka vartalostaan, mutta tanssin varjolla hän pystyi hieman pitämään hauskaa. Tanssitunneilla kävi vain tyttöjä, se oli turvallinen ympäristö.

Henna puolestaan piti hieman menevämmästä musiikista, rokista ja popista, minkä vuoksi myös nopeammat tanssit olivat hänen mieleensä. Mutta näillä tunneilla käytiin vähän kaikkea läpi, minkä vuoksi tytöt osasivat melkein mitä vain. He olivat tämän koulun kuningattaria. He pystyisivät mihin tahansa.

* * * * *

Ilta oli jo pitkällä, ja rehtori Kuparinen istui yhä työhuoneessaan. Hän ei ollut hyvällä tuulella. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi ollut. Hän tiesi, että tyttö kyseli kanslian toiminnasta. Hän tiesi, että tämä kävi läpi kokouksien pöytäkirjoja ja tilinpäätöksiä ja budjetteja luoja ties kuinka pitkältä ajalta. Ja hän tiesi miksi. Takuuvarmasti tytön ainoa tarkoitus oli vahingoittaa häntä. Hän ei tiennyt, miksi Henna vihasi häntä, mutta tiesi varsin hyvin, miksi hän itse vihasi tyttöä. Hän tunsi itsensä uhatuksi ja epävarmaksi, ja se tuntui suurikokoisesta miehestä pahalta. Hän oli koulun rehtori lähes rajattomine valtaoikeuksineen ja 19-vuotias tyttö pystyi hyppimään hänen nenilleen.

Putkiremontin esiin tuominen oli ollut jo aika lähellä, liian lähellä. Luojan kiitos Nevalaiselle! Hemmetti, mies oli pelastanut hänen koko uransa. Mutta hänellä oli mielessään muutama muukin juttu, jotka saattaisivat lukuviidakosta selvitä, eikä hän keksinyt mitään keinoa estää tyttöä pääsemästä tietoihin käsiksi. Ei hän voinut noin vain tuhota arkistoa, vaikka sekin oli jo käynyt mielessä. Ei, se paljastuisi heti. Mutta tyttö oli liian älykäs. Tuntui siltä kuin olisi vain ajan kysymys milloin hän jäisi kiinni. Kuparinen tuijotti itseään seinällään roikkuvasta peilistä. Mutta ehkä aika olisi vielä toistaiseksi hänen puolellaan. Ehkä.

Hänen mieleensä tuli tokaisu viime kokouksesta. "Sinä Henna vain hidastat tämän johtoryhmän toimintaa joutavuuksilla. Pitäisi antaa piiskaa." Hän hymyili omalle vitsilleen vielä kerran. Piiskaa. Jos järjellä ajattelisi, niin rehtorin pitäisi olla pahin vastustaja, mitä koulussa voi vastaansa saada. Teorian tasolla hän voisi tehdä Hennan elämän erittäin kurjaksi, jos hän vain keksisi keinot siihen. Eikö rehtorien neuvosto aina vitsaillut juuri hänen koulunsa naurettavan laajoilla rehtorinoikeuksilla?

Kuparinen kaatoi lasin pohjalle hieman viskiä, otti kirjahyllystä koulun paksun sääntökirjan ja alkoi selata. Siitä oli tovi, kun hän oli tätä kirjaa viimeksi lukenut. "Luku 4.2, rehtorin oikeudet." Se oli tämän koulun säännöstössä pitkä luku. Ja mitä pidemmälle hän luki, sitä paremmalle tuulelle hän tuli.

Viskinsä kumottuaan rehtori Kuparinen poistui työhuoneestaan. Tyhjät, pimeät käytävät olivat lähes aavemaiset mutta vanhalle miehelle tutut. Hän käveli parin oven ohi, kunnes avasi yhden, jossa luki "Terveydenhoitaja". Hänellä oli avaimet kaikkialle ja oikeus melkeinpä mihin vain. Hän astui sisään ja silmäili huonetta hetken.

Hän katseli hetken valtavaa tammista arkistokaappia. Siihenkin löytyi avain, ja lukosta kuului rasahtava ääni, kun se avautui. Kyllä vain, se oli koulun arkisto oppilaiden potilastiedoista. G... H... I... Hetken sormeiltuaan hän otti ohuen kansion, jonka päällä luki "Jokinen, Henna". Hän avasi kansion ja selaili välilehtiä. "Perustiedot"... Hmm... "Fyysinen terveys"... "Kasvu"... ja viimein: "Psykologinen profiili". Hmm... hmm... Kuparinen luki muutaman sivun raportin kiinnostuneena, kunnes sulki kansion.

Hän vietti vielä jonkin aikaa huoneessa kirjoittaen pitkähköä tekstiä, jonka jätti terveydenhoitajan pöydälle. Sen jälkeen hän laittoi Hennan kansion kainaloonsa, sulki arkistokaapin ja poistui. Tämä oli paras päivä pitkään aikaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että vielä paljon parempia oli tulossa.